maanantai 12. marraskuuta 2018

Itsetunto? itsetunto!!

Heipsustarallaa taas lukijakuntani!

Mä oon kirjotellu aika paljon tänne sellasta yleistä höpinää vaan kaikesta, aika pinnallisista aiheista lähinnä. Sellasista, joihin ei sekotu minkäänlaisia henkilökohtasia juttuja tai tunteita. Tänään ajattelin yllättää teän kaikki ja vetää tän homman ihan toiseen suuntaan. Mulle itelle otsikon aihe, eli itsetunto, on hyvinkin iso juttu. Se määrittää mun elämästä ja toiminnasta hyvinki suuren osan, ja on aina määrittäny. Viime aikoina oon vaa käyttäny aika paljon aikaa pohtimiseen, että kuinka paljon mä oon aikojen saatossa muuttunut ja kuinka mun itsetunto ja itseni arvostaminen on noussut tässä muutaman vuoden sisään. Niinpä mä ajattelin kertoa teille koko stoorin alusta asti. Ready!?

Mä oon siis aina paininu itsetunto-ongelmien kanssa. Se ajatus, että mitä muut musta ajattelee ja pitääkö ihmiset mua rumana tai tyhmänä, on ollut mun päässä ehkä 90% mun ajasta. Se on määrittäny mua, mun sanoja, mun toimintaa ja asioiden ja käytöksen ulostuontia hyvin vahvasti. Mä oon todella paljon elämässäni rajottanu omaa itseäni ja persoonaani just sen takia, että on "pitäny" miettiä, mitä ympärillä olevat ihmiset ajattelee ja että sovinko nyt tähän muottiin, mihin jokainen muu ihminen mun ympärillä kuuluu. Ja vaikka mä kuinka mietin, ja rajotin, ja muutuin, niin ikinä mä en tuntunu istuvan siihen malliin. Ja syynki mä tänä päivänä tiedän; sellasta muottia/malllia ei ole oikeasti edes olemassa. Me ollaan jokainen omanlaisia, ja ikinä kukaan ei voi sopia samaan muottiin, ku toinen ihminen. Vasta tämän vuoden puolella mä olen sen oikeasti sisäistäny.

Miks mä sitten olen omannut niin huonon itsetunnon? Mun koko pienen elämän ajan, mun maailmaan on mahtunu kaikenlaista paskaa, jonka ansiosta mä vaan oon kasvanu väärään suuntaan, niin sanotusti.  Kaikki alkaa jo ihan sieltä lapsuudesta. Mähän en ole saanut sellasta lapsuutta, minkä muut. Lapsuusiän rankat kokemukset ja traumat on vaikuttanu vahvasti muun muassa mun pelkoihin, joista suurimmat vaikuttaa tänäkin päivänä mun elämässä. Osittain niiden pelkojen takia tunnen olevani heikompi tai huonompi kuin kaikki muut. Pelkään outoja asioita. Asioita, joita mun ympärillä elävistä ihmisistä ihan kaikki ei ymmärrä. Usein oon niiden takia joutunu naurunalaseks ja tuntenu oloni huonoks tai oudoks. Lastenkotiin joutuminen ja uuden perheen löytyminen oli varmasti mun elämän suuri pelastus, mutta on siitä jäänyt myös huonoja fiiliksiä. Se hylkäämisen tunne, minkä koin, on ollut ihan tuskastuttavan suuri. Se tunne johtaa vielä tähänkin päivään. Ja luulenpa, että se ei koskaan täysin musta katoa.

Toinen suuri tapahtuma mun elämässä, joka on vaikuttanu muhun suuresti on ylästeen ja lukion aikainen kiusaaminen. Mulla oli yläasteelle asti vain yksi hyvä kaveri, jonka kanssa vietin aikaa. Olin siis ihan sairaan ujo ihminen, ja mun oli vaikea luoda kontakteja uusiin ja vieraisiin ihmisiin. Tähän kyseiseen ihmiseen tutustuin heti Keminmaalle muuttaessani ja meistä tuli hyvät ystävät. Noh, ylästeen ekana vuonna kyseinen ihminen vaihtoi porukkaa ja mä jäin yksin. Ei siinä, mä onneks löysin uuden porukan; mukavia ihmisiä, joiden kanssa vietin aikani jatkossa. Voi kun asia vaan olisi ollut niin simppeli. Tää mun entinen hyvä kaveri löysi kuitenkin uuden porukan ja kyseinen porukka alkoi kiusata minua ja uusia kavereitani. Kuiskailuja, haukkumista, naureskelua, vähättelyä. Sellainen lähes 10 hengen porukan alistaminen ei todellakaan tee hyvää 15-vuotiaan tytön itsetunnolle. Kyseistä touhua jatkui lukion puoleen väliin saakka.

Ne arvet, jotka tämä kyseinen toiminta aiheutti, olivat hyvin syvät. Muutuin kokonaan. Hain hyvksyntää muuttumalla. Leikkasin tukan muotoon, joita heillä oli. Ostin vaatteita, jollaisia he pitivät. Koetin vain sopeutua siihen muottiin, jossa he elivät. Koetin olla mahdollisimman hyvä heidän silmissään. Voitte kuitenkin arvata, ettei se mitään auttanut, kiusaaminen ei lakannut. Lukion puolella hain itseeni kovuutta/uskottavuutta hankkimalla lävistyksiä. Niiden avulla sain itsetuntoani hiukan kohotettua. Tunsin olevani jotain, tunsin olevani minä. Tämä oli minun juttuni. Tässä siis nyt teillekin tiedoksi, miksi moiset reiät kehossani ovat.

Suuria ongelmia oli myös noihin aikoihin perheessäni. Tuolloin tuntui, että mikään elämässäni ei luista niinkuin kuuluu. Jokailtainen ajatukseni oli "miksi minä? mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tämän kaiken?" Kotoa muutin 18-vuotiaana. Siitä alkoi uusi elämä. Hetkeksi...

Muutin siis tosiaan Kemiin täytettyäni 18 vuotta. Ensimmäinen oma kämppä kaupungissa, uudet jutut, uusi alku. Tutustuin kemiläisiin nuoriin lähes heti muutettuani. Se oli kuin dominoefekti; ensin tutustuin yhteen, sitä kautta toiseen ja kohta minulla olikin jo melkeen parikymmentä uutta ystävää. Pidimme juhlia kämpässäni joka viikonloppu ja tunsin, että kaikki on hyvin. Vihdoin saan elää normaalia nuoren naisen elämää. Silloin tunsin itseni hetken ajan kokonaiseksi.

Vaan kuten sanonta kuuluu: ei hyvää, jos ei jotain huonoa (vai onkos se nyt toisinpäin, sama sille.) Monet ystäyyssuhteet katkesivat ennen kuin kerkesivät edes kunnolla alkaa. Porukka pieneni, ja ympärilleni jäi enää pieni porukka. Vaikka se on hyvin normaalia, en ollut ennen kokenut sitä. Tuntui kuin en olisi kelvannut, en taaskaan sopinut porukkaan. Minussa oli oltava jotain vikaa.

Lisäksi uuden porukan ja uusien tuttavuuksien mukana elämääni tuli hyvien kontaktien lisäksi huonoja kontakteja. Jouduin ihmissuhteisiin, jotka eivät olleet itsetunnolleni hyväksi. Elämääni tuli ihmisiä, jotka käyttivät minua hyväkseen, ihmisiä jotka eivät arvostaneet minua. Kestin näitä ihmisiä, koska luulin heidän tarkoittavan vain hyvää. Uskoin seliykset, olin sinisilmäinen. En tajunnut silloin kokonaiskuvaa, tunsin vain että minusta välitetään, seuraani kaivataan. Oli siinä hinta mikä hyvänsä. Suurin osa näistä ihmisistä vaikutti elämässäni useamman vuoden ajan, hiljaisesti työntäen minua syvemmällä pohjaan.

Vuonna 2016 elämästäni katosi viimeinenkin paholainen. Pitkien ihmissuhteiden lopettaminen ei ole koskaan helppoa, oli kyseessä huono tai hyvä suhde. Ei se ollut tässäkään tapauksessa. Aina suhteen katketessa tunsin kovaa syyllisyyttä. Etsin vikoja itsestäni, mietin mitä kaikkea olen tehnyt väärin. Muuttua täytyi taas, vaan mihin suuntaan tällä kertaa. Elämässäni oli onneksi tässä vaiheessa muutama vahva ja hyvä ihmissuhde, joihin saatoin nojautua. Suhteita, jotka toivat turvaa ja apua muun muassa tällaisiin hetkiin. Luojan kiitos heidän, olen vielä olemassa, näinkin vahvana.

Pienin askelin päivä kerrallaan itsetuntoni nousi. Aloin uskomaan itseeni. Pikkuhiljaa opin, etten löyä vastauksia itseeni matkimalla muita. Minun on katsottava peiliin, tutkittava kuka minä olen ja käyttäydyttävä sen kaavan mukaan. Vaikeita päiviä tuli eteen ja romahduksia sattui. Suurin hetki oli se, kun tajusin, ettei minun tarvitse meikata. Minä kelpaan sellaisena kuin olen. Tänä päivänä meikkaan ehkä kerran kuukaudessa. 

Lisäksi olen löytänyt oman tyylini pukeutumisessa. Uskallan olla sen näköinen kuin olen. Uskallan pukeutua outoihin, värikkäisiin vaatteisiin, jollaisia ei muilla ole. Ja tiedättekö mitä, se tuntuu ihan sairaan upealta! Kaiken sen sopeutumisen jälkeen voin vihdoin olla se keneksi olen syntynyt ja tuoda persoonaani esille muun muassa pukeutumisen kautta. Se on vapauttava tunne. 

Maailman ihanin tunne on se, ku kaiken sen itsensä haukkumisen ja epäilyn jälkeen pystyy nauramaan omille virheilleen. Esimerkiksi ku ennen kävin ryhmätunneilla, musta tuntu et aina ku epäonnistun jossain liikkeessä, mulla tulee itku. Ei musta ole mihinkään! Nykyään vedän täydessä salissa eturivissä, omalla tavallani. Jos liike ei onnistu tai menee vikaan, mä naurahan itelleni ja jatkan. Ei kukaan sitä virhettä huomaa, ja mitä sitten vaikka huomaiski, mä olen vain ihminen. Ei itseään sais ottaa niin vakavasti. Jokainen tekee virheitä. On vaikea taito oppia hyväksymään ne osaks arkea. Vaikea, mutta palkitseva taito. 

Mulla on tällä hetkellä paljon tuttuja, ja vähän ystäviä. Mä en kaipaa ympärilleni paljoa ihmisiä, se vähä ja laadukas pieni porukka riittää. Ja jokainen näistä ystävistä ja tutuista on sellasia, jotka antaa mun olla sitä mitä mä oon; räiskyvä, äänekäs, ihan höppänä Satu. Näille ihmisille mä voin kertoa hyppien ja nauraen iloni ja itkien suruni. Näihin ihmisiin mä luotan ja ne luottaa muhun. Kiitos teille kaikille, että ootte olemassa. Ootte mun tuki ja turva ja mulle ihan sairaan rakkaita. 

Jos joku ihminen mun menneisyydestä tunnistaa ittensä tästä tekstistä, haluan sanoa, että mä en syytä ketään. Niinku mun rakas serkku ruukaa sanoa: kaikella on tarkotuksensa tässä elämässä. Niin niillä hyvillä kuin huonoillakin kokemuksilla. Mä oon kasvanu elämässäni ihan hirveesti kaiken pahan ansiosta. Mitä mä oisinkaan ilman mun kokemuksia? Sitä saa miettiä, mut miks pitäis. Näin on hyvä. Mun kokemukset on muokannu musta just mut, ja ilman niitä mä en ois tässä ja kirjottas tätä tekstiä.  

Tänä päivänä kaiken tämän läpikäyneenä voin sanoa olevani vahvoilla. Olen selvinnyt voittajana, olen päässyt huipulle. Vaikeita päiviä on, ja niitä tulee aina olemaan, mutta tiedän selviytyväni. Jos oon selvinny tänne asti, niin miksen myös tästä eteenpäin. 

Tässä vaiheessa haluan sanoa jokaiselle joka kärsii huonosta itsetunnosta, että elä. Kirjaimellisesti. Älä tuhlaa sun elämää miettimällä, mitä vikaa sussa on ja miten sen korjaisit. Elä, elä sellasena ku sä oot. Oot paras just tuollasena. Et voi ikinä olla kukaan muu, eikä kukaan voi koskaan olla sinä. Eikö oo tavallaan kaunis ajatus. Sä olet ainutlaatunen. Jokainen painii omalla tavallaan itsetunto-ongelmien kanssa, mutta sen ei saa antaa pilata elämää, eikä itseään missään nimessä saa lähteä muuttamaan. Mä oon monesti miettiny, että miks ees aikoinani lähin siihen suuntaan. Kumpa vain olisin uskaltanu olla oma itseni. Uskalla sä!

"It's not the size of the dog in the fight. It's the size of the fight in the dog!" - Mark Twain


EPILOGI

Tän tekstin kirjottamista oon tosiaan miettiny jo about viikon ajan. Ensin se tuntu turhan aralta, turhan vaikeelta. Sit se alko tuntuu siltä, et entä jos ihmiset luulee et haen huomiota. Siinä vaiheessa mä muistin tän kirjotelman aiheen. Pitikö lopettaa se miettiminen mitä muut ajattelee..?

Mä suunnittelin tätä tekstiä, mietin ajaessa ja luonnostelin paperillekin. Kuitenki ku aloin kirjottaa, mä en käyttäny mitään mun suunnitelmista. Kaikki tuli vaan, tunteet vei. Tunteellista tää kirjottaminen olikin. Kerrassaan terapeuttinen kokemus. Oon paljon puhunu aiheesta ja paljon miettiny sitä, mutta vasta nyt ku sain tän puettua sanoiksi, näkyvään muotoon, mä ymmärsin monia asioita. Myönnän itkeneeni kirjottaessani tätä. Muistot tuo oman osansa siihen mutta myös se ilo, jota koen ku tajuan mistä kaikesta oon päässy elämässäni yli. Tajusin, että mä oon vahvempi ku mä luulenkaan. Mä oon kasvanu niin paljon. Ja toivon ettei tää kasvu ja kehitys jää tähän, vaan esim viiden vuoden päästä voin kirjottaa uudestaan, kuinka paljon oon ymmärtäny ja kasvanu. 

Haluan vielä tähän loppuun kertaalleen kiittää teitä ihmisiä mun elämässä, jotka ootte auttanu mua vaikeina aikoina. Niitä jotka on mun elämässä ja myös niitä, joiden kanssa ei enää oikein yhteyttä pidetä. Teän kaikkien tekemä työ on ollut mulle hyvin tärkeää ja sen takia olen tässä ja näinkin vahvana.Tunnistatte itsenne tästä kyllä, tiedän sen. Kiitos koko sydämestäni!

maanantai 8. lokakuuta 2018

Punaisia lehtiä

Heipsanssaa lukijani!

Edellisen päivityksen tein vähän ennen kesää. Siinä kerroin, mitä mä eniten odotan kesältä. Kesä on nyt aika lailla ohi; hyvät muistot ja kokemukset siitä jäi. Ja voin sanoa, että suurimmasta osasta odotuksia tuli totta. Osaa kesän tapahtumista en osannut edes odottaa. Mutta tiivistettynä oikein lämmin ja antoisa kesä, josta ei jäänyt minkäänlaista pahaa makua suuhun.

Tänään, kun ajelin töistä kotiin, sade paiski pisaroita ikkunaan ja myrsky meinas viedä mukanaan, mä keksin että kerron teille seuraavana, mitkä on mulle syksyissä ne kohokohdat. Vaikka mä oon ihan totaalinen kesäihminen, on mun myönnettävä nauttivani hieman tästäkin vuodenajasta.

Ensimmäisenä mun elämässä syksyn saapumisen huomaa siitä, että kun illat pimenee, mä levittelen kaikki mun tuhannet kynttilät esille ja sytyttelen ne joka ilta hetkeks palamaan. Rakastan ihan järjettömästi sitä tunnelmaa, jonka se pieni liekki ja sen tuoma valo luo asuntoon. Unohtamatta tietenkään tuoksukynttilöiden omaa tunnelmallista aromia.


Toinen selkeä merkki on villasukat! Omistan varmaan 30 paria erivärisiä ja erilaisia villasukkia ja tapana on, ettei samoja villasukkia pietetä kahta iltaa peräkkäin vaan värejä kuuluu vaihdella mahdollisimman tiheään. Illan väriin ja tyyliin vaikuttaa niin mieliala kuin myös kylmyystaso.
Toissatalvena ostin itelleni sellaset tossukat ja ajattelin että ne menis villasukista. Mutta ainakin näin syksystä mä ennemmin istun ihan rehelliset villasukat jalassa.

Sarjat! Kesän kiireisten ja valoisien iltojen jälkeen on ihana istua/maata vaan sohvalla ja tuijottaa kaikenmaailman sarjoja ja unohtaa ulkona kylmenevä ilma sekä mahollisesti myös oman elämän huolet. Itellä tällä hetkellä varmaan viis sarjaa, jotka pitäs alkaa kattoon alusta uudestaan, koska uus tuotantokausi ja dementia aiempien tapahtumien osalta. Nyt on onneks aikaa kaikki illat!

Edelliseen liittyen sitten tee. Kuumista juomista ehottomasti syksyn suosikki. Pimeät illat, hyvä sarja, oma sohva ja kuppi tai kaks (tai kymmenen) lämmintä teetä. Kahvi ei jotenkin aja samaa asiaa. Mulle kahvi on ollu aina enemmän sosiaalinen juoma. Sitä tulee kotona harvemmin itelle keitettyä, mutta vieraiden seurassa tai vierasilla sitä tulee juotua. Teetä saattaa omissa oloissa mennä useampikin litra illassa, kun aina huomaamatta kuppi onki taas tyhjä.


Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä mun on mainittava tää mun mummopuoli. Mähän siis rakastan käsitöitä, etenkin kutomista. Syksyllä tulee aina kierrettyä kauppareissut lankahyllyjen kautta tarjontaa ja uusia värejä tutkien. Syksyn ollessa tarpeeks pitkällä mä nappaan kerän tai kaks kauneinta tai erikoisinta väriä mukaan ja alan harrastella. Joka syksy mä jotain oon saanu aikaseks. Tänä syksynä vois vaikka ostaa jotain oikein värikästä, ihanaa lankaa ja kutoa sukat. Ehottomasti pitkillä varsilla!! Hmm... pitäiskö ostaa kerä jo tänään.


Tässäpä ne kohokohdat. Paljon on pienempiä merkkejä, muun muassa vaatetuksessa, joista näkee että syksy saa, mutta tässä ne jotka on mulle ne rakkaimmat ja tärkeimmät. Kuten sanoin, kesä ja helteet on ihan kivoja, mutta kyllä tällane tunnelmallinen pimeys ja rauhakin mun sydämeen osuu.

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Kauan kaivattu kesäloma

Helou lukijat!


Mä en tiedä oonko koskaan kertonu teille millane työihminen mä oon. Noh, mä kerron nyt. Oon suomeks sanottuna työnarkomaani. Oon alottanu työt jo yläasteella. Aina lomat töissä. Lukio- ja ammattikouluaikana olin töissä lyhyiden päivien illatkin, sekä osat viikonlopuista. Oon siis koukussa töihini. Lomia en oo pitäny tosiaan yläasteen jälkeen. Muutama hieman pidennetty viikonloppu on kertyny plakkariin, mut nekin taitaa olla yhden käden sormilla laskettavissa. 

Laiturilla, illalla auringon laskiessa oli ihana nauttia lukemisesta

Tänä vuonna mä tein poikkeuksen. Kuvitelkaa, mä olin viikon pois töistä! Hullua, eikös!?
Sanotaanko näin, että pari kertaa mietin, et pystynkö/uskallanko lähteä ja jättää vastuualueeni. Mut mä vedin ihan kreisiks elämäni ja tein sen! Kerrataas ihan alusta siis, mistä tää kaikki lähti:

Olin siis viime viikon pois töistä tosiaan. Noin viikkoa ennen tätä lomaa, mun tuttu pyys mua mökkilomalle Nurmekseen. Muutama päivä siellä, joo mikäs siinä. Kuitenkin aikataulut tuntu olevan niin epäselviä, eikä tarkkoja suunnitelmia ollu, niin otin koko viikon vapaaks. Ainahan sitä voi mennä töihin, jos pääseeki kotii aiemmin. Niin mä töinarkki ajattelin...

Viimesen työviikon mä tyhjensin pöytääni ja kaikkia tekemättömiä töitä ja varmistin et mun tuuraaja osaa hoitaa mun hommat viikon ajan. Luottavaisin mielin mä kävelin perjantaina muutaman ylityötunnin jälkeen ulos työpaikan ovesta. "Mulle saa kyllä soittaa, jos tulee jotain!"

Mökki

Maanantai koitti, ja loma alko. Illalla joskus viiden aikaa oltiin perillä Nurmeksen mökillä. Mä rakastuin siihen paikkaan heti. Laituri, vene, pieni mökki ja mikä parasta; ei juoksevaa vettä. Mä oon aina rakastanu olla luonnon parissa, ja nuorena kävin Lapiosalmen eräleireillä useana vuonna ja tottunu elämään ilman nykyajan hienouksia. Tää oli siis täydellinen pako arjesta. (okei okei, muutaman kerran tarkastin sähköpostin puhelimella.)

Aitta, jossa nukuimme
Viikon aikana kerettiin puuhailla kaikenlaista: grillaila, uida, kalastella, veneillä ja nauttia olosta yleensäkkin. Mikä parasta, mä löysin kalastuksen ilon. Pienenä oon katellu paljon vierestä isän kalastuspuuhia ja pari kertaa ollu kalassa porukoiden sekä veljen kans, mutta koskaan en oo oikeen ite välittäny tuosta hommasta. Loman aikana mun lomafrendi käski mun kokeilla, oikeastaan pakotti. No ei siinä, hyvähän se vaan oli. Mä nimittäin rakastuin siihen hommaan. Kun opin virvelöinnin tekniikan, mä halusin aina onkia ku oli mahollisuus. Muutamana päivänä tuli ongittua ja kaikki yöt meni veneillessä Kuokkastenjärven kauniissa maisemissa. Jopa kalaakin tuli (myös mulle). Parina iltana saatiin grillata kaupan eväiden lisäks ite pyydettyä kalaa. 

"Merien mestari"
Kalastuksesta sit vielä vähän etiäpäin. Mä oon aina inhonnu käsitellä niitä limanuljaskoja. Se haju ällöttää, ja mikä pahin; kun se jää käsiin moneks tunniks, parhaillaa moneks päiväks. Mut tällä reissulla siihenki neitimäiseen asenteeseen saatiin muutos. Mä nimittäin perkasin elämäni ekat kalaset alusta asti ite. Kyllä mä vain olin, ja oon edellee aika ylpee itsestäni. En nimittäi tosiaa olis uskonu et pystysin tollasee. Eikä kukaa ees pakottanu, vaan halusin omasta vapaasta tahdostani yrittää ite. :D Tiedän, uskomatonta!

Rentoutumisen parissa meni siis koko viikko, ja todellakin olin sen tarpeessa. Sain hetkeks unohtaa kaiken kiireen, ressin, huutavat asiakkaat, puhelimen jatkuvan pirinän ja aamuherätykset. Eikä mua ees oottanu läjä töitä, niinku pelkäsin, vaan tuuraaja oli hienosti hoitanu hommansa ja saanu pietettyä työt ajan tasalla. Tiedän siis et voin jatkossaki ottaa vähän lomaa :)

Ja täytyy vielä sanoa, että kyllä tällane opettavainen reissu täynnä oppeja ja uusia kokemuksia on täysin mun juttu. Etenki ku ne opit jäi mun arkeen. Kerrottakoon nyt et mä siis tosiaan toissapäivänä ostin itelle oman virvelin! Muutamana iltana tällä viikolla käytiin poikain kans kalassa ja kalastin muiden virveleillä ja vieheillä, niin päätin et nyt loppuu ja ostan oman. Rakastuin kalastukseen niin paljon, et varmasti meen yksinkin heittelee eli omat on oltava. Kyllä mä totean saman ku äitikin: "en ois ikinä uskonu et hurahan kalastukseen". 

Toisen lomaillan saalis. Minun perkaamana

Maisemaa

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Aurinkoisia päiviä

Helou rakkaat lukijani


Taas tänä aamuna mä heräsin siihen ku aurinko paisto ihanasti (tai ei niin ihanasti oikeestaan) suoraan mun silmiin verhojen raosta. Se on se ensimmäinen varma kesän merkki. 

Oon jo hetken ajan koittanu kääntyä kohti kesää ja sen tuomia iloja. Yks päivä toissa viikolla mä puin kylmästä säästä huolimatta kesämekon päälle töihin ja päätin, että nyt se kesä jumaliste tulee. Seuraavana päivänä oli taas pakkasta, damit!

Vaikkei se kesä nyt ihan vielä täällä pohjoisessa ainakaan oo, niin ainahan sitä voi vähän etukäteen fiilistellä, odottaa ja suunnitella. Siispä mä päätin kirjottaa teille mun kesän plääneistä ja fiilistelyistä. Lähinnä siitä, mitä mä tältä kesältä odotan ja millasia suunnitelmia mulla on. 

Alotetaan siitä naisille yleisimmästä, eli vaatteista. Mä en millään malta oottaa et saan heittää kaikenmaailman hupparit ja swetarit ja villapaidat kaapin perälle ja kaivaa niiden tilalle hyllyihin ne ihanat, värikkäät ja ennen kaikkea kevyet vaatteet. Yks päivä mä siivoilin mun vaatehuonetta ja vastaan tuli mun viime kesänä ostama hame. Se päivä, kun sen saan taas laittaa päälle ja mennä ulos... sitä odotellessa. Ja yleensäki se, ettei tarvii miettiä, kuinka paljo sitä vaatetta pitää päälle pukea. Mekot, hameet, topit, se ihana keveys! Eikä unoheta sitä tärkeintä: eli aurinkolasit. Mä rakastan aurinkolaseja. Mulla on niitä varmaan 15 paria ja tässä muutamat uudet suunnittelin ostaa ens kesää varten (vai pitäskö sanoa tätä kesää).



Vaatteista siirrytään sitten hiukan vasemmalle, tai oikealle, tai no toiseen suuntaan kummiski. Mä en oo käyny oikeesti rannalla abouttiarallaa neljään vuoteen. Syystä että huono itsetunto ja ahistus. Tänä kesänä sekin tulee muuttumaan. Oon nimittäi löytäny nyt sellasen uikkarin että mun itsetunnon huono puoli voi jäädä suosiolla kotii ja antaa mun nauttia auringosta. Yks kesän parhaimmistoa: tuntea lämmin hiekka varpaiden välissä ja ilman kuumentuessa loikata viileään veteen polskimaan. Koskahan sitä vois/uskaltais käyä heittää tän neljän vuoden talviturkin pois? Jos nyt malttais ainaki pari viikkoa vielä, täällä on nimittäi jäätä viel aika reilusti...

TERASSI! Meinasin jo unohtaa sen! Paras ystävä, 20 astetta lämmintä (tai enemmän), aurinkoinen terassi ja siideri. Tai ne ihanat kesäiset terassien ruoka-annokset, joita ei ikinä jaksa syyä loppuun.  Voi herranjumala, tää tuntuu jo ittensä kiusaamiselta. Kesä ala tulla jo!!!

Mut jos mä puhun ihan rehellisesti niin mitä mä eniten ootan nyt. Se ei oo aurinko, ei terassit eikä hiekkaranta. Mun kesä alkaa tän kuun lopussa, kun mun paras kaveri tulee Suomeen. Mä oon ollu ilman sitä nyt puoli vuotta. Aika on menny yllättävän nopee, mutta ikävä on ihan sikakova. Se hetki ku mä saan halata Ankkua ekan kerran puolen vuoden jälkeen, siitä alkaa mun kesä. 

Viime kesän muistoja:Satama Open Air!
Pysty hymyilee ku oli uskaltaunu hyppää benji-hypyn
parin vuoden suunnittelun jälkeen!

maanantai 20. marraskuuta 2017

Kuvia matkan varrelta

Helou taas mi luuvs!

Kuten lupasin viime kerralla; lisää tulee. Ja tässä sitä nyt sitten ois. 

Edelliskerralla tosiaan kerroin mun uudesta kullasta, ja sen vaikutuksista mun elämään. Jotenkin siitä päästiin hyppäämään sitten mun valokuvausharrastukseen ja taisin luvata teille mun otoksia nähtäväks. 

Ja kuten viime kerrallakin, tälläkin kerralla mulla on taas motivoijat mukana; langattomat kuulokkeet, hjuva musa ja pureskeltavaa. Ei tosin suklaata, vaan jos saan kehua nii ihan mahtavaa mun itse tekemää kermaista kanakastiketta. Mainittakoon että oon siis ihan surkee keittiössä, mutta aina sillon tällön jaksaa panostaa, ja sit syntyy niin priimaa että!!

Mut nyt tosiaan asiaan. Eli niitä kuvia teille tältä kesältä ja alkavalta talvelta. 
Voisin alottaa uusimmasta otoksesta perjantailta. 

17.11. Meille sato Keminmaahan ja Kemiin ihan kunnon lumi. 
Johan se oli aikakin! 



2.11. Ensimmäiset kunnon pakkaset sai taivaan punertamaan
kauniisti aamulla.


8.10. Syksyinen lenkkiretki Kallin mäissä toi eteen kauniin yksityiskohdan.


22.9. Suomen ja etenkin lapin ruska vie jokaisen sydämen, ja kameran!


16.9. Parhaaan ystäväni kanssa Tampereen maisemia ihastelemassa
(myös alempi kuva)



3.8. Edelleen on hyvin kiintyny taivaaseen ja pilvien eri muotoihin.
Suurin osa mun kuvista on luonnosta ja etenki taivaasta otettuja.

31.7. Tämä pieni pörriäinen kuvattiin eräänä kesäiltaisena reissuna lähirantaan.

19.6. Ensimmäisiä ajeluiltoja auton oston jälkeen. Kaunis usva tuli vastaan 
Pörhölänkankaalla

5.6. Mä harvemmin kuvailen rakennuksia tai yksityiskohtia, mutta Keminmaan 
vanhan kirkon puitteet on liian kauniit ohitettaviks. 

28.5. Taivas sitä, taivas tätä. Tässä se vaa oli niin jumalainen


16.3. Pakkanen meinas palelluttaa sormet ja kameran.


3.3. Vuoden ensimmäisiä otoksia.



Kiitos ku jaksoitte katella nää läpi kärsivällisesti. Mä siis oikeesti rakastan kuvaamista ja kuvia mulla on ehkä sata kertaa enemmän otettu ku tää päivitys antaa ymmärtää. Mutta annettakoon teille ne parhaat ja huolella valitut. 

En mä tiiä onko nää laadultaan minkäänlaisia tai miellyttääkö ne silmää, mut mulle noista jokainen hetki merkitsee jotain ja jokaisen kuvan ottohetken muistan tarkalleen. Ne on kai vaan muistoja kuvien muodossa. Mulle tapa purkaa ajatuksia, vihaa ja surua. Ja toki tuoda esiin sen hetken onnea. 

Laittakaa hei kommentteja tulee, jos jotain sanottavaa on. Ja oisin toki kiinnostunu kuulee myös muiden valokuvausharrastuksista. 

Lisäks otan vastaan aiheita, mistä kirjottaa :) Muistakaa et kommaa voi anonyymisti ;)

Kiitos jälleen kerran seurastanne! Nyt mua kutsuu L-koodi ja jäätelö!